tiistai 2. heinäkuuta 2013

UE ja lähiseutumatkailu - vaihtoehto massaturismille

Vielä muutama vuosi sitten harrastin reppureissailua. Suunta jonnekin mahdollisimman kauas pois arkisesta Suomesta. Pakenin sen hetkistä elämääni. Tarvitsin irtiottoa siitä tylsyydestä, joka minua latisti. Matkani veivät minua useiden kuukausien ajan maapallon toisella laidalla paikoissa, joita kauemmas ei juurikaan tämän planeetan sisällä pääse. Harvoin tiesin uuteen paikkaan tullessani, missä yöpyisin tai miten sieltä pois pääsisin. Mukanani oli vain kartta ja pieni rinkka, jossa välttämättömimmät. Ensimmäisen ja pisimmän ajanjakson vietin Australiassa, jossa matkailin ja työskentelin 9 kuukautta. Seuraavalla reissulla tein hieman saman Uudessa-Seelannissa. Sieltä lensin Singaporeen, josta olin suunnitellut palaavani maata pitkin joukkoliikennettä käyttäen Suomeen. Ennalta avoin reittini kulki Kaakkois-Aasian maiden lävitse Kiinaan. Kiinasta junalla Mongolian kautta Venäjälle ja lopulta Suomeen.

Todellista syrjäseutua hieman ennen Mongolian rajaa.
Telien vaihto Mongolian rajalla.
Novosibirskissä pidetään tupakan mittainen tauko ja vaihdetaan kuulumiset.
 Useiden kuukausien ja tuhansien kilometrien taival toki tuntui mahtavalta ja vapauttavalta. Kotipuolessa minua jo tituleerattiin maailmanmatkaajaksi ja udeltiin seuraavista reissuista. Monesti kohtasin asenteeseen, jossa maailmaakiertänyttä ihmistä pidettiin erityisen sivistyneenä, jopa sankarillisena hahmona. Se tuntui aina hieman närästävän minua, koska koin olevani edelleen sama tyyppi kuin ennen lähtöä. Ainoa sankarillinen tekoni oli irtaantua totutusta kaavasta. Vaikka teinkin vielä yhden lyhyemmän reppureissun Itä-Euroopan halki, alkoi se tuntua yhtä puurolta kuin se elämä, jota olin paennut Suomesta. Olin hakenut jotain uutta ja jännittävää. Kuvittelin olevani yksinäinen, nuori löytöretkeilijä, joka seikkailisi paikoissa, joista kotona ei oltaisi kuultukaan ja joissa vaaleatukkainen länsimaalainen nuorimies olisi jo itsessään nähtävyys.

Maalasin itsestäni kuvaa suurena seikkailijana. Sitä kai yritän tehdä vieläkin. (Kuva: James Paul)
Loppujen lopuksi olin vain yksi turisteista. Nykyään jo lähes jokainen tuntee jonkun, joka on puksuttanut läpi joskus niin kaukaisen Trans-Siperian junamatkan tai yhden sen variaatioista. Australiaan saapuessani hämmennyin siitä nuorten reppureissaajien armeijasta, joka näkyi vahvana jokaisen kaupungin keskustojen ja niiden useiden hostellien kaduilla. Vietin lopulta enemmän aikaa muiden reissaajien kanssa kuin alkuperäisväestön. Toki olin tullut hakemaan kansainvälistä kokemusta. Silloin ei ollut niin väliä kenen kanssa se tapahtuisi.

Ayers Rock eli aboriginaalien Uluru on mainoksissa valtava punainen järkäle erämaassa. Erällä olemisen tuntu oli silti kaukana turistibussien kiidettyä päällystettyjä teitä pitkin viereiseen visitors centeriin.
Toisen kulttuurin kunnollinen ymmärtäminen vaatii enemmän kuin viikon tai kaksi, mikä on normaalin massaturistin keskiverron etelänmatkan kesto. Se voi vaatia ehkä vuosia, jos nekään riittää. En tiedä. Jo kontaktin luominen alkuperäisväestöön on hankalaa - vieraaseen kulttuuriin sopeutumisesta puhumattakaan. Massaturismiudessa tällainen seikka sivuutetaan ja kohteet muokataan niin, ettei ne olisivat mahdollisimman tuttuja ja helppoja kevyttä irtiottoa hakevalle matkailijalle. Vaativammille matkailijoille järjestetään teatraalinen kotikäynti "aidolla" maatilalla, jossa emäntä tarjoilee pikkupurtavaa maksaville vieraille ja lapset hymyilevät kauniisti. En väitä, että tämä olisi väärin. Hyötyväthän molemmat tahot jollain tapaa. Tosin massaturismin laajemmat vaikutukset ovat vähintäänkin kyseenalaisia.

Alkuperäistä Hutong-korttelia purettiin Pekingissä Olympialaisten ja hotellien tieltä. Entinen asukas katselee massaturismin seuraamuksia 2006.
En ollut itse pakettimatkalla, vaikka sekin on koettu, mutta reppureissaajana oloni ei ollut kummoisempi. Näin paljon ja näin sen, mitä minulle haluttiin näyttää, vaan en oppinut mitään. Paitsi. Sinä aikana, kun kiertelin maailmalla, ymmärsin kuinka paljon kotoisessa Suomessa oli vielä nähtävää ja kuinka paljon todemmalta se tuntui. Suomalaisena Suomessa näkee muutakin kuin vieraanvaraisen asenteen ja kartalle piirretyt reitit. On paljon helpompaa sukeltaa ihmisten ja kulttuurin pinnan alle, vaikka olisikin hämäläisenä Savossa. Sama pätee UE:ssa. Tuttujen lähiseutujen salaiset helmet ovat paremmin tiedostettavissa ja käsillä kuin kaukomailla.

Kiinassa kotimaanmatkailu oli vahvassa huudossa. Ja olihan siellä lääniä matkustaa. Vähän kuin eurooppalaiset Euroopassa.
Olisi UE:n kannalta turmiollista kääntää massat explooraamaan kotiseudun hylättyjä rakennuksia ja turmelemaan ne samanlailla kuten maailman turistikohteet turmeltuu. Silti rohkaisen jokaista lähimatkailuun ja tutustumaan oman elinympäristönsä erikoisuuksiin: historiallisten tapahtumien paikkoihin, soihin, kärrypolkuihin, vanhoihin kyläbaareihin, joutomaihin tai muihin paikkoihin, jotka eivät kuulu yleisen käsityksen mukaan näkemisen arvoisiksi paikoiksi. UE voi olla yksi osa tätä kokemusta.

Tulitikkutehdas Tampereella on saanut kärsiä tunnettavuudestaan. Vuosien varrella rakennus on vandalisoitu lähes purkukuntoon.
Vanha sanonnan mukaan joskus pitää mennä kauas nähdäkseen lähelle. Matkailu ei välttämättä ole pelkkä fyysinen paikan vaihto. Se on matka itseen. Mitä kauemmaksi menee, sen kauemmaksi etääntyy juuristaan, joka puolestaan saattaa olla myös terapeuttista. Jo lähikukkulalta, arkimaailman yläpuolelta, asiat voi nähdä selkeämmin. Samanlailla urbaani löytöretkeilijä tarkkailee maailman menoa hylätyn myllyn katolta. Yhdistäviä tekijöitä ja tavoitteita on paljon, vain tapa toteuttaa ne on eri.

Uusi maailma avautuu vanhan kattohuopatehtaan katolta. (Kuva: Jani Lassila)
Tarkoituksenani ei ole väheksyä ulkomaanmatkailua; matkustelenhan toisinaan itsekin. En myöskään ole sankari yhtään sen enempää ollessani urbaani löytöretkeilijä. Olen kuitenkin vapaampi määrittämään omat matkakohteeni. Se hypetys, mikä liittyy ulkomaille matkustamiseen on saanut tolkuttomat mittasuhteet viikonlopun shoppailureissuineen ja känniristeilyineen. Toivon ihmisten ymmärtävän heillä olevan todellisia vaihtoehtoja valmiille elämyspaketeille. Onhan tässä lähiympäristössä on niin paljon enemmän, johon voi samaistua.

2 kommenttia:

  1. Allekirjoitan kyllä täysin tuon lähimatkailun. Viime vuosina tullut kierrettyä pelkästään Suomea ja tuntuu että nähtävää löytyy jatkuvasti lisää. Silloin tällöin tulee jalkauduttua ihan lähipitäjiin, upeita maisemia, tutkimattomia teitä ja polkuja & mitälie.
    Hieno blogi ja kirjoitus!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Usein tosiaan tulee huomattua kuinka huonosti tuntee kotitienootkin. Kohteita ja jännittäviä yksityiskohtia pompsahtelee tasaisin väliajoin esiin juuri, kun luulee hallitsevansa tietyt kulmat. Kiitos kommentista. Nämä aina piristävät monoblogia.

      Poista